Ku olin 7 vuotias, mun elämä alko menee alamäkee, ja samaan suuntaan mentii 18 ikävuoteen asti, kunnes löysin nykysen kihlattuni. Joskus 15 vuotiaana olin sairaalahoidossa masennuksen takia, sit sain sen hoidettua pois. Olin 3kk ihan ok, kunnes se saatanan oravanpyörä alko uudestaan pyörimään. Sit kaikki meni entistä huonommaks, ja olin jo päälakeani myöten pohjamudas. Juoksin psykillä ja terkkarilla, lääkäriessä ja vaikka vittu missä. Ei muutaku nappia naamaan ja paskan jauhantaa. Kokeilin itsarii, ja kerran oisin hypänny parvekkeelta, jos mun silloin niin pieni veljeni ei ois nähny (sano ettei halua menettää mua, se liikutti koska se ei oo ikin sanonu mtn semmosta!!).
No, pääsin amikseen, ja alotin opiskelut puusepän linjalla. Hyvin se eka vuos meni, mut sit kaikki alko tökkii. Vitutti jo ajatuskin koulusta, ja fibro alko puskemaan päälle. Joulukuus 2009 mulla todettiin fibro, ja sain ne paskat lääkkeet. Se oli tuskaa, sydän hakkas 111/min, ja se vei mun voimat. En vaan jaksanu, ja alotin sen perkeleen viiltelyn uudestaan. Se helpotti vähän. No, olin sirkkelöimässä koivua, ja tuli pakkomielle kokeilla miltä se 3000/s pyörivä terä tuntuu sormessa…no työnsin sormen pään terään, ja palahan siitä läks. Se ei sattunu, mut se terä oli lämmin ja se ns. ”työns” mun sormen pois päin. Kaikki paikat oli aivan veressä, mut edes tikkejä ei tullu, oli se sen verran pikkunen jälki.
No ittensä satuttamisesta tuli mulle pakkomielle, ja opettaja ihmetteli ku tulin vähän väliä kädet/paita veressä pukkarista, ja hiihdin terkkarille…
Se passitti mut tietty aikuisten mielenterveyshoitajille, jossa kävin aika kauan, kunnes mut siirrettiin erikois sairaanhoitajalle. No, mto:lla mulla todettiin kaks suuntanen mielialahäiriö, lievä semmonen. Siks mut passitettiin jmt:lle. Vittu. Nojoo, elämä ei oo helppoo…ei edes ”onnellisena”
Onneks mul on mies joka oikeesti yrittää auttaa ja välittää, ja toivottavasti myös rakastaa. Ainakin niin väittää.
